torstai 8. lokakuuta 2020

Iso epäonnistuminen antaa parhaan palkinnon!

 



Luvattoman pitkä tauko ollut tänne kirjoittamisessa, mutta nyt tuntuu oikealta hetkeltä purkaa ajatuksiani.

Kirjoitettavaa olisi toki aikaisemminkin ollut, mutta fokus ja palo on ollut muissa jutuissa.


Tänä aamuna vietin melkein pari tuntia yhden kahvikupin ja ajatusteni kanssa. Tämä toistuu joka aamu, mutta harvoin vietän näin pitkää aikaa ajatusteni kanssa. Aamumietiskely on päivittäinen rutiini minulle, mutta nyt siitä tuli poikkeuksellisen pitkä.

Tunsin olevani ensimmäisen kerran moneen viikkoon edes jotenkin rentoutuneessa tilassa. Myönnän eläneeni stressitilassa jo hyvän aikaa, joka on ihan itse aiheutettu.

Nyt oli kuitenkin tilaa ajatuksille ja analyyttiselle minälleni. Toki tutkin ja analysoin itseäni lähes päivittäin, mutta juuri tänä aamuna se ei tuntunut pakolta.


Olen aikaisemmn kirjoittanut tämän vuoden suunnitelmistani. Muutama kuukausi sitten aloitin nollista erään projektin, johon käytin paljon sekä aikaa että rahaa. Puskin yötä päivää menemään. Kun työ oli valmis oli aika alkaa korjaamaan satoa pois. Alku olikin lupaava ja lisäsin entisestään varsinkin taloudellisia kierroksia ja ajattelin kaiken sujuvan omalla painollaan. Otin siihen rinnalle muita pikkujuttuja touhuttavaksi. Pääprojektini kone alkoi hiljalleen yskimään, mutta en kiinnittänyt siihen pahemmin huomiota. En vaikka plussat alkoivat muuttumaan joka viikko miinuksiksi viivan alla.

Pahin virhe oli, että oli sortunut vanhaan perisyntiini, eli yritin revetä vähän joka suuntaan. Toinen virhe oli, että katsoin vain pääprojektini lupaavaa alkua, mutta en sen jatkoa.


Minä joka tykkään puhua maalin asettamista ja suunnitelman tekemisestä sen saavuttamiseksi, säntäilin ympäriinsä kuin päätön kana. Yhtenä päivänä tein vähän sitä ja seuraavana päivänä vähän tota.

Sitten olinkin tilanteessa ettei mikään enää huvittanut. Muutama kuukausi aikaisemmin tuntemani intohimo ja voittamattoman tunne kääntyi vitutuksen puolelle. En missään syvissä vesissä kyntänyt, mutta en myöskään ymmärtänyt, että mikä mättää.

Lopulta olin kuitenkin siinä tilassa, että pääprojektistani tuumasin, että olkoon koko paska, tulipahan kokeiltua.

Tunsin pettymystä ja väsymystä. Eniten soimasin itseäni siitä kuinka paljon aikaa ja rahaa olin haaskannut.

Lopulta puhalsin pelin poikki.


Etäisyys tähän kaikkeen teki hyvää. Oli mukava viettää välillä iltaa ihan Netflixin parissa ja tilata roskaruokaa kotiin, matkustaa, käydä kylpylälomalla ja jne.

Kun tätä taukoa oli jonkun viikon pitänyt, niin sitä huomasi ajattelevansa, että ei sitä nyt ihan luuseri projektinsa kanssa ollutkaan. Vähän jopa vihjaili itselleen, että oikeastaan tulokset olivat kohtalaiset toiminnalliseen aikaan nähden.


Aikaa kuitenkin meni ennen kevään ja kesän perkaamista. Sitten tuli ymmärrys, että olisi pitänyt keskittyä ainoastaan pääprojektini hoitoon, eikä ampua haulikolla summamutikassa joka puolelle.

Mietin luonnollisesti miksi näin toimin. Löysin vanhan minäni monen vuoden takaa, eli suuret odotukset, mutta samalla epäonnistumisen pelko. Suunnitelma A:n lisäksi, piti olla B, C, D, E ja jne.

Menneisyydessäni en uskonut, että mikään asia voisi onnistua kohdallani. Oli se sitten työpaikka, parisuhde, seuratoiminta, niin sen sijaan että olisi keskittynyt hoitamaan yhden asian kunnolla ja luottanut sen onnistumiseen, niin piti pitää montaa varasuunnitelmaa samaan aikaan hengissä, varmuuden vuoksi. Toisin sanoen en uskonut itseeni ja lopputulokseen.

Oli myös helpotus huomata, että enhän minä ollut epäonnistunut, olin vain ajautunut sivuraiteille pääprojektini kanssa.


Viimeisen kuukauden aikana olen saanut pari mukavaa ja taloudellisti hyvää juttua hoidettavakseni.

Pari päivää sitten sain jo tosi ison kysymyksen. Minulta kysyttiin pystyisinkö hoitamaan erään tuotteen somebrändäyksen Ruotsin markkinoille ja ehkä myöhemmin myös Venäjälle. Rahaa tähän oli varattu niin monen nollan edestä, että meni puhekyky hetkeksi. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mutta jo pelkkä kysymys lämmitti mieltä ja messevälle tuntuu edelleen.


Tänä aamuna sitten mietin, että mistä nämä kaikki kivat jutut yhtäkkiä putosivat? Sitten oivalsin, että nehän ovat seurausta tästä omasta pääprojektistani, jonka olin jo epäonnistuneeksikin ehtinyt mielessäni tuomitsemaan. Tästä ei ole epäilystäkään.

Samalla näin yhden toistuvan kaavan elämässäni tai sanotaan siitä lähtien, kun aloitin remontin oman elämäni suhteen. Mulla on näitä isoja projekteja ollut aikaisemminkin, siis semmoisia missä on omat odotukset olleet korkealla, ns. gamechangereita. Mikään niistä ei ole johtanut siihen lopputulokseen mitä olin rakentanut odotuksissani ja koin aina karvaan pettymyksen.  Mutta nyt näe, että  ne on aina avannut ovia muualle. Palkinnot ovat tulleet sieltä mistä niitä en ole osannut odottaa, kuten nytkin on käynyt. Eli kyllä sut näköjään huomataan muualla, vaikka luulet olevasi aivan yksin ja tekeväsi hommia ainoastaan oman juttusi eteen. Tämä jos mikä tuntuu hyvälle!

Samalla tämä todistaa taas kerran mulle, että mikäli en ole valmis tekemään itse mitään tai pelaan vain varman päälle, niin en silloin voi mitään suurempaan edes saavuttaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Iso epäonnistuminen antaa parhaan palkinnon!

  Luvattoman pitkä tauko ollut tänne kirjoittamisessa, mutta nyt tuntuu oikealta hetkeltä purkaa ajatuksiani. Kirjoitettavaa olisi toki aika...